Suchergebnisse

Motivation While organic agriculture is seen as the best way to achieve sustainable agriculture, the question of how actors in the sector can help remains unresolved. This article seeks to contribute to the global determination to resolve environmental challenges through sustainable agricultural practices grounded in multilevel governance. Purpose The article examines existing regulations governing the production and importation of organic cocoa. Methods and approach Multilevel governance is used as a theoretical and methodological tool to examine the discursive and material struggles which challenge the promotion of organic cocoa, using a content analysis of European Union (EU) regulations governing the production and importation of organic agricultural produce, including cocoa. Findings The article finds that the EU regulations on the production and importation of organic cocoa takes a vertical approach to multilevel governance. Organic cocoa farmers, who come lower down in the governance hierarchy, have no role in policymaking and have simply to follow these regulations. Policy implications The regulations seem to ignore the inputs of actors at the lower level in the hierarchy. The absence of organic producers' (farmers') participation in the governance architecture may inhibit conventional farmers from venturing into organic cocoa production. ; peerReviewed

Legumes receive increasing attention in sustainability transition research as they can contribute to more sustainable food systems. Previous research has established the need for policies relating to both production and consumption to tackle the marginalisation of legumes in European cropping systems and diets. In this paper, we apply the policy mix framework to food system transition and develop it further into an interpretive policy mix framework to evaluate policy mixes for more vital legume value chains. The interpretive policy mix framework facilitates a better understanding of competing policy frames in designing more consistent, coherent, and comprehensive policy mixes for transitions. The paper analyses three competing policy frames promoted by the food system actors, who are engaged in the development of legume production and consumption in Finland. A comparative analysis of the frames highlights that the policy objectives do not align well; currently, there is no shared understanding among food system actors of what kind of policy mix is needed for more vital legume value chains. The results emphasise networking as a key element in building more coherent policy mixes. The paper shows how the interpretive policy mix framework can support in this endeavour by unveiling conflict lines and possible compromises between the different policy frames.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) koordinoima Virtuaalisairaala 2.0 -hanke on erikoissairaanhoidon palveluiden ja toiminnan muutoksen kehittämistä digitaalisten palvelukanavien avulla. Terveyskylä on osa Virtuaalisairaala 2.0 -hankkeen palvelutuotantoa. Terveyskylän palvelutasoja ovat kansalaisille avoimet palvelut, hoitopalvelut potilaille sekä palvelut ammattilaisille. eTerveyspalveluiden suunnittelu ja tuotanto perustuvat palveluarkkitehtuuriin. Terveyskylän palvelut suunnitellaan asiakaslähtöisesti potilaan ja ammattilaisen kommunikaatiota ja yhteistyötä rakentaviksi. Eri tuottajien muodostaman terveyden- ja sosiaalihuollon digitaalisten palveluiden ekosysteemin on toimittava kansalaisen kannalta palvelupeilinä, jotta hän saa sujuvaa ja saumatonta tukea ja ohjausta sekä hoitoa palvelujen virrassa. Digitaalisten palveluiden kehittämisen myötä kansalaisten, potilaiden, ammattilaisten ja organisaatioiden tarpeet sekä uusista palveluista saatavat hyödyt uudistavat palvelukulttuuria ja tuottavat toiminnan tehostamista. Tämän artikkelin tavoitteena on tarkastella, millainen palvelu Terveyskylä on.

Artikkeli käsittelee EU:n ja Kanadan välillä lokakuussa 2014 valmistunutta vapaakauppasopimusta, Comprehensive Economic and Trade Agreement (CETA). Tutkimuskohteena on CETA-sopimuksen elintarviketurvallisuutta käsittelevä SPS-osio. Tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensimmäinen kysymys on geeniruuan turvallisuudesta saatavilla olevan tiedon riippumattomuus SPS-hallinnassa. Toinen kysymys on SPS-hallinnan muutos. Tiedon riippumattomuutta tutkin teoreettisesta näkökulmasta tutkimuskirjallisuuden valossa. Hallinnan muutosta tutkin empiirisesti ja teoreettisesti kolmesta näkökulmasta: analysoin SPS-hallintaa koskevaa CETA-sopimuksen osiota a) uuden perustuslaillisuuden, b) demokraattisen vastuunalaisuuden ja c) liberalismin kautta. Euroopan komission mukaan CETA ei vaikuttaisi EU:n mahdollisuuteen kieltää geeniruuan kauppa ja tuotanto jäsenmaissa. Tutkimukseni ei tue tätä väitettä. Näyttää mahdolliselta, että CETA-sopimus johtaa hallinnan muutoksen, jonka ydin on poliittisen päätösvallan korvautuminen asiantuntijavallalla. Tätä voidaan pitää ongelmallisena, koska geeniruuan turvallisuudesta
saatavilla oleva tietoa ei voida pitää automaattisesti objektiivisena ja riippumattomana.

Sosiaali- ja terveysministeriö on yhdessä Kuntaliiton kanssa antanut laatusuosituksia iäkkäiden palveluiden järjestämiseksi vuodesta 2001 lähtien. Suosituksilla on pyritty turvaamaan eettisesti ja yhteiskunnallisesti hyväksyttävä hoivapalveluiden tuotanto ja samalla vaikuttamaan julkisen talouden kestävyyteen. Artikkeli tutkii sitä, mitä tämä "sosiaalisen ja taloudellisen kestävyyden" yhteensovittaminen käytännössä tarkoittaa. Artikkeli analysoi laatusuosituksia vuosilta 2001–2020 julkisen oikeuttamisen analyysimenetelmän avulla ja osoittaa, kuinka suositukset rakentavat ja yhteensovittavat kahta erilaista hoivapalveluiden järjestämistä ohjaavaa eetosta. Yhtäältä suosituksissa rakennetaan hyvinvoinnin eetosta eli kunnioitetaan ajatusta hoivasta universaalina perusoikeutena ja määritellään iäkäs aktiiviseksi ja osallistuvaksi kansalaiseksi. Toisaalta suosituksissa rakennetaan selviytymisen eetosta. Se määrittelee hoivan kulutushyödykkeeksi ja iäkkäät kotonaan teknologian avulla terveesti ikääntyviksi asiakas-yrittäjiksi, jotka kantavat vastuuta sekä omasta terveydestään että julkisen talouden kestävyydestä. Vastuun uusjako myös muotoilee hoivan poliittista taloutta uusiksi. Suosituksissa hoivapalveluiden käyttäjä on yhä vahvemmin myös niiden tuottaja. Hoivan markkinaistaminen näkyy selkeästi hoivapalveluiden järjestämistä ohjaavissa suosituksissa. Tämän seurauksena suosituksilla on ongelmia tunnistaa iäkäs vaivaisena.

Artikkelissa tarkastellaan tv-ammattilaisten ammatillista identiteettiä, kun he osallistavat kansalaisia tuotantoihin. Tapaustutkimusten kohteena on kolme dokumentaarista ilmaisua käyttävää tv-sarjaa ja monimediatuotantoa. Tutkimuksessa tarkasteltiin, mihin tuotantojen alueisiin tv-ammattilaisten mielenkiinto kohdistui ja miten he halusivat rakentaa osallistujakansalaisille toimijan rooleja. Samalla selvitettiin, millaisia esteitä kansalaisten osallistumisella oli ja miten tv-ammattilaiset näihin esteisiin suhtautuivat. Tutkimusmenetelmänä käytettiin tv-ammattilaisten etnografisia haastatteluja, joissa heitä aktivoitiin omien työkäytäntöjensä reflektointiin. Tutkimustulosten mukaan tv-ammattilaiset keskittyivät perinteisen ohjelmatyön ytimeen eli audiovisuaalisten lopputuotteiden rakentamiseen. He ammensivat kerronnan ja ilmaisun keinoja käytäntöyhteisöjensä kerrostumista. He ottivat kansalaisia esiintyjiksi tai tekijä-esiintyjiksi, valikoivat näihin rooleihin erilaisia persoonallisuuksia tavoittaakseen erilaisia yleisöjä, ja hioivat heidän yleisökontaktiaan. Tv-ammattilaiset olivat kiinnostuneita osallistujakansalaisten merkityksistä ja ilmaisutavoista, mutta mitä suositummaksi tuotanto tuli, sitä enemmän kansalaisten mukaanpääsyä rajoitettiin. Artikkelissa televisio ymmärretään ominaisuuksiltaan kestäväksi mediaksi, jolla on kyky koota erilaisia kansalaisia moniäänisen dialogin asetelmaan yhteisesti jaettuun julkisuuteen. Siirtyminen yhteisluomiseen edellyttäisi, että koko työprosessia uudistettaisiin ja tv-ammattilaiset kehittäisivät merkitysten tuottamisen toimintatapoja yhdessä osallistujakansalaisten kanssa.

George Herbert Meadin tuotanto on ollut laajan huomion kohteena viimeisten neljän vuosikymmenen kuluessa sosiaalitieteissä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Meadia pidetään yhtenä kaikkein tärkeimmistä yhteiskuntateorian edustajista, sillä hänen näkemyksensä yksilön toimijuudesta, minuuden kehityksestä ja kielellisen kommunikaation merkityksestä ovat avanneet teoreettisesti uudenlaisen näkökulman yksilön toimintaan. Hänen ajatteluaan voidaan pitää myös kiinnostavana, jos ajatellaan sosiaalipedagogiikan teoreettisena lähtökohtana ihmisen kehityksen, kasvun ja niiden yhteiskunnallisten ehtojen tarkastelua. Mead tarkasteli nimittäin paitsi kielellistä kommunikaatiota ja sosialisaatiota myös kasvatusta koulussa ja yhteiskunnassa. Hänen ajattelunsa perustui yleisesti klassiseen amerikkalaiseen pragmatismiin, mutta hänen lähestymistapansa oli sosiaalisempi kuin muiden suuntauksen edustajien (Dewey, James, Peirce). Artikkelissani tarkastelen sitä, millaisen näkökulman tämä tarjoaa yleisesti sosiaalipedagogiselle teorialle ja tutkimukselle. Erityisenä huomion kohteena on Meadin näkemys yleistyneestä toisesta ja yksilön kasvusta yhteiskunnan jäsenyyteen. Tämän ohella tuon esille uudemman neomeadilaisen tutkimuksen näkemyksiä. Niitä ovat esittäneet positionvaihtoteorian kehittäneet Alex Gillespie ja John Martin. Kehys korostaa sitä, että yksilön sosiaalisuuden kannalta olennaista on hänen kykynsä yhdistää omassa toiminnassaan muiden odotukset osaksi toimintaansa.

Työelämän johtamisjärjestelmät on totuttu näkemään hierarkkisina, ja tämä käsitys heijastuu väistämättä myös vuorovaikutuksen käytäntöihin työpaikoilla. Viimeaikoina johtajuuden käsitys on laajentunut sisältämään myös työntekijöiden toiminnan osana johtajuutta, ei pelkästään sen kohteena (esim. Collinson 2009; Crevani, Lindgren & Packendorff 2010; Lawler 2004). Puhutaan jaetusta johtajuudesta (Grint 2005; Pearce & Conger 2003), mikä väistämättä vaatii myös johtajuussuhteiden ja siihen liittyvien valtakäsitysten ja viestinnän demokratisoitumista. Dualistisen johtaja-alaissuhteen tilalle tulisi kehittyä dialoginen suhde, jossa kaikkien osapuolten toiminta tunnistetaan osaksi johtamisen ja organisoinnin rakentumista.
Tässä artikkelissa kuvaan viisivuotista kehitysprosessia työpaikalla, jossa tuotanto järjestäytyi itseohjautuvaan tiimityöskentelyyn. Tiimeillä ei ollut nimettyä johtajaa, vaan tiimeillä oli kiertävät edustajat tuotantopalavereissa ja tiimit saivat itsenäisesti sopia omien tehtäviensä järjestelyistä. Kyseinen työpaikka oli aiemmin noudattanut perinteistä hierarkkista esimiesmallia. Kehitysprosessin aikana seurasin, minkälaiseksi tiimien itseohjautuvuus kehittyi. Erityisesti tarkastelen, miten vallan ja vastuun rajat löydetään dialogisessa neuvottelussa. Neuvottelulla tarkoitan käytännön työn eri tilanteissa tapahtuvaa sopimista.
Käytäntölähtöisessä tarkastelussani huomio kiinnittyy perinteisten valtakäsitysten ja uudenlaisen, toivotun ja tasa-arvoon pyrkivän toimintatavan välisiin ristiriitoihin. Vaikka työyhteisö kehitti itselleen uuden, neuvottelevan tavan toimia, kehityksessä on nähtävissä ongelmakohtia, joissa perinteiset valtakäsitykset ja sosiaaliset normit törmäävät uuden käytännön kanssa. Tässä artikkelissa nostetaan esille osittain piiloisia, mutta merkityksellisiä vuorovaikutuksen tilanteita, joita on tulkittu haastateltavien puheesta ja ryhmäkeskustelusta intervention jälkeisellä, noin neljän vuoden ajanjaksolla. Esimerkkien avulla pohdin jaetun johtajuuden edellytyksiä perinteisen tuotantotyön kontekstissa.