Suchergebnisse

Väitöskirjatyössä tutkitaan Venäjän ja Euroopan välisen ympäristöyhteistyöregiimin rakentumisen dynamiikkaa. Tutkimus kohdistuu yhteistyöprosesseihin, yhteistyön käytäntöihin sekä erilaisiin tapoihin määritellä yhteistyön kohteena oleva ongelma ja ratkaisuvaihtoehdot. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, millaisia reunaehtoja erilaiset ongelmanmäärittelyt ja yhteistyön käytännöt asettavat jaettujen merkitysten ja identiteettien synnylle sekä sosiaaliselle oppimiselle. Aineistosta nousee esiin viisi kehystä, joiden rajoissa Venäjän ja Euroopan välinen ympäristöyhteistyöregiimi on rakentunut. Näitä ovat yhteisten ongelmien kehys, joka korostaa korkean tason toimintaa ja valtioiden välistä diplomatiaa ympäristöyhteistyön perusmuotona; kriisin kehys, jonka mukaan yhteistyön tavoitteena on kaikin mahdollisin keinoin saada aikaan perustavanlaatuinen muutos Venäjän ympäristö-yhteiskuntasuhteessa sekä modernisaation kehys, joka kohtelee ympäristökysymyksiä ennen muuta teollisuuden prosesseja modernisoimalla ratkaistavina teknisinä ongelmina. Ympäristösuurvallan kehyksen mukaan Venäjä on luonnonrikkauksiensa ja 1990-luvulla vähentyneen saastekuormituksen ansiosta ympäristöyhteistyön osapuolena pikemminkin antava kuin vastaanottava osapuoli, ja kumppanuus kehyksen mukaan ympäristöyhteistyön tulisi perustua tasapuoliseen ja tasa-arvoiseen kumppanuuteen, jossa kaikki osapuolet panostavat yhteistyöhön niin materiaalisin kuin älyllisin resurssein. Yhteistyön kehysten tarkastelu osoittaa, että yhteistyötä muovanneet määrittelyt ja toimintakäytännöt ovat usein tuottaneet ja vahvistaneet erilaisia uhkakuvia ja vastakkainasetteluja kuten syntipukki ja hyväntekijä , antajaosapuoli ja saajaosapuoli sekä opettaja ja oppilas . Vastakkainasettelut ja uhkakuvat eivät ole hedelmällisiä, sillä ne eivät edistä tuloksekkaita ja oppimista tuottavia yhteistyön muotoja ja käytäntöjä. Kehysten tarkastelu osoittaa myös, että ongelman- ja ratkaisunmäärittelyt ovat olleet ylhäältä alaspäin suuntautuvia ja erittäin laajoja. Ylhäältä alaspäin suuntautuvan yhteistyömallin lähtökohtana on yleensä ollut järjestelmä kokonaisuudessaan, ja tehtävänä on ollut tunnistaa pahimmat uhkat ja kohdistaa toiminta niihin. Pyrkimyksenä on ollut ohjelmallisten yhteistyökäytäntöjen soveltaminen, suuren mittakaavan hankkeiden toteuttaminen ja viimekädessä Venäjän ja Euroopan ympäristöpolitiikan yhtenäistäminen. Tällainen ajattelu ei kuitenkaan huomio alueellista kontekstia eikä poliittista ja yhteiskunnallista tilannekohtaisuutta. Tutkimuksen keskeinen päätelmä on, että ennen kaikkea se, että kysymykseen yhteistyön oikeasta ja kulloinkin tilanteeseen sopivasta mittakaavasta ei ole kiinnitetty riittävää huomiota yhteistyön kohteen ja toimintatapojen määrittelyssä, on rajoittanut Venäjän ja Euroopan välisen ympäristöyhteistyön tuloksellisuutta ja oppimista.Tutkimuksen tulokset suosittavat, että yhteistyössä tulisi noudattaa käytännönläheistä, alhaalta ylöspäin suuntautuvaa lähestymistapaa, joka korostaa konkreettisten toimijoiden, kokemusta omaavien asianosaisten, roolia ja toimintatapoja. Tämä merkitsee sitä, ettei kaikkiin tapauksiin sovelleta vain yhtä yhteistyön mallia tai instituutiota, vaan niitä on tilanteesta ja ongelmasta riippuen useita toiminnan eri tasoilla. ; In this PhD thesis, I study the dynamics of environmental regime-building between Russia and Europe. I examine the processes through which the regime is constructed. I focus on the definitions of problems and their possible solutions in these processes and the reflections of the definitions on the practices of environmental cooperation. Moreover, I examine how different definitions and practices of cooperation condition social learning. My methodological approach derives from a problem and process-oriented approach to policy analysis that focuses on the examination of political processes and definitional struggles as the basis of these processes. In accordance with this methodology, I chose an idea-based perspective on cooperation that underlines the importance of shared meanings and identities as conditions for learning. While all separate studies follow the basic logic of this methodology with slightly differing methods of analysis, in the overall thesis I synthesise them by applying a method that builds on framing as a way to distinguish between different problem definitions and to analyse the interplay of these definitions with practice. I examine the process of regime-building with the use of six separate studies. These focus on environmental aspects of the energy cooperation problematic; environmental non-governmental organisations in St Petersburg; multilateral cooperation aimed at the institutional development of the St Petersburg water sector; policy networks in environmental cooperation in the St Petersburg water sector and Kola Peninsula mining industry; the implications of a nuclear submarine accident, the Kursk case, for environmental cooperation; and on framing climate change as an international policy problem in Russian public discussion. As a context to these cases, I map the evolution of the Russian­European environmental regime from the early 1970s to the present. As a result, I distinguish between five frames that have shaped Russian­European environmental regime-building from its early days to the present. This has involved the evolution of the environmental regime between Russia and Europe from one shaped mainly by a common problems frame, emphasising high-level diplomacy as the basic form of cooperation, to one of environmental partnership that, in turn, emphasises practical cooperation based on principles of reciprocity and shared responsibility. Currently, interdependencies based on the use of raw materials, trade and markets heavily affect the economic and political context of environmental cooperation between Russia and Europe. Russia has increased its power in the definition of issues, as the popularity of a frame I name great ecological power indicates. The examination of the framings of cooperation reveals that definitions of problems and their possible solutions have often drawn on dichotomies such as fall guys and do-gooders , donors and recipients , or teachers and learners . These dichotomies have not shaped actors identities in a way that would have produced shared meanings and identities. They have not encouraged cooperational practices that would have promoted social learning. Moreover, the results of the thesis indicate that the definitions of problems and the required solutions that the cooperation has been based on have been extensive. Russian­European environmental regime-building has been driven towards ever-wider practices that ultimately aim at the unification of environmental policy throughout Europe and Russia. As a conclusion of the study, I argue that the broadness of definitions on which large-scale projects are built adds to the complicated character of issues and politicises them, possibly creating and enhancing diverse dichotomies. The broadness of definitions and practices thus makes the achievement of problem closure, needed for the effective solution of problems, more difficult and hampers social learning. As a result of too-large scales of projects, the enforcement of participatory methods does not work, even though heavily stressed. Consequently, the results of the thesis indicate that Russian­European environmental regime-building has largely been based on top-down thinking, which takes as its frame an analysis of the whole system. In this kind of thinking, the task has been to identify the worst threats and tackle them. I argue that this kind of thinking misses sensitivity to the spatial context and to the social and political situation. Neglecting the question of scale in defining the foci and forms of the cooperation can be said to have been the most significant constraint for social learning in Russian­European environmental cooperation. As an alternative, I propose a pragmatic bottom-up approach to cooperation that cuts up problems into more manageable pieces, focuses on specific situations, differentiates management practices and involves the relevant stakeholders by taking their practical experience into consideration, to be applied as a basis for environmental regime-building. In institutional terms, a pragmatic bottom-up approach implies stressing institutional pluralism: many different sorts of structures with different scale preoccupations.

This article examines the views of scientists on intricacies of scientific knowledge that affect science–policy interface in the Baltic Sea eutrophication governance in Finland. The analysis demonstrates that these intricacies can be divided into five categories: (1) uncertainty of knowledge concerning ecological processes, (2) heterogeneity of knowledge, (3) societal and political call for (certain) knowledge, (4) contingency of the knowledge that ends up taken as a baseline for decision making and further research, and (5) linkages of knowledge production, processing, and communication to particular characteristics of individual researchers and research societies. By explicating these aspects, this article illustrates the ways in which scientific knowledge concerning eutrophication is human-bound and susceptible to interpretation, thus adding on to the uncertainty of the Baltic Sea environmental governance. The aim is, then, to open up perspectives on how ambiguities related to science–policy interface could be coped with.

In this paper we examine the recent public discourse on climate change in Russia, with a special focus on the arguments denying the anthropogenic climate change. We scrutinize the ways in which denial arguments presented in the public media are tied to the changing Russian political and economic context, especially the steeper authoritarian turn in governance during President Putin's third term, or Putin 2.0, and discuss the implications that the context might have for Russia's future climate policies. We conclude that discourse construction process emphasizes Russia's sovereignty and fossil energy as the basis of Russia's Great Power status, thus referring to strong categories such as national identity and spatial–material characteristics of the state. ; Peer reviewed